III. Kaksitoista räjähtävää taloa

Levnen, Denjer ja Den

Keme

Lasten hiljaisuus oli rikkumaton. Katseet viistivät pöytienpintoja ja kädet lepäsivät pulpetinkansilla, koettaen kovasti olla naputtelematta tai näpertämättä. Denjer huojutti painoaan kannalta toiselle Kemen katseen alla ja työnsi sormensa hitaasti taskuun. Keme näki, kuinka ne tarttuivat vastahankaan johonkin ja sitten poika vilkaisi nopeasti ympärilleen.

__"Denjer. Sinun pitää näyttää minulle mitä se on.”

__Lapset koettivat vaivihkaa kurotella kaulojaan heitä kohden, mutta siinä hetkessä jona Keme kohotti katseensa, päät laskivat jälleen. Hän kumartui Denjerin puoleen ja hitaasti tämä toi aarteensa Kemen näytille.

__Tarkasti kämmenten sisässä, suojassa uteliailta katseilta, lepäsi Denjerin käsissä silmu. Se oli taskussa nuhjaantunut ja hyvin pieni - lehdet olivat vasta alkaneet puskea ulos silmusuomujen lomasta. Denjer kohotti katsettaan ja hymyili arkaa, värisevää hymyä.

__Kemen rintaa pakotti ja hän joutui puremaan huulensa sisäpintaa, jottei lämmönluoma hymy yltäisi kasvoille asti. Hän tarkasteli ruttuisia lehtiä, kietoutuneina helakan vihreinä toistensa ympärille. Se on kaunis, olisi hän tahtonut sanoa. Kuinka sinä löysit sen tähän aikaan vuodesta?

__”Hyvä on. Pistä se takaisin ja mene paikallesi.”

__Denjer työnsi silmun taas salattuna taskuunsa, missä se epäilemättä nuhjaantuisi pian tunnistuskelvottomaksi. Lapset koettivat pitää uteliaat katseensa pöytienpinnoissa, kun poika käveli takaisin paikoilleen, täyttäen tyhjän aukon harmaiden villatakkien tiukassa rivistössä. Den hymyili ystävälleen viereiseltä penkiltä nopeasti ja Denjer vastasi värähtävin suupielin.

Keme joutui puremaan huultaan toistamiseen ja koetti palauttaa mieleensä, mihin oli jäänyt ennen Herra opettaja, Denjer piilottelee jotakin -välikohtausta.

__”Me taisimme jäädä metalleihin...”

__”Me jäimme rautamalmiin”, Uuna kertoi eturivistä.

__”Shhhh”, Emmel hyssytti veljensä vierestä.

__”Uuna, älä puhu ilman lupaa."

__”Emmelkin puhui.”

__”Minä suhisin, se ei ole puhumista.”

__Veljekset kohottivat katseensa huolestuneen näköisinä. Keme laittoi kätensä puuskaan ja tunsi itsensä uupuneeksi. 

__”Emmel aloitti”, Uuna huomautti varovasti.

__”Olinko minä taaskaan antanut puheenvuoroa?” 

__Uuna tajusi näyttää syylliseltä. ”Ette, herra opettaja. Anteeksi, herra opettaja.”

__”Entä sinulle, Emmel?”

__”Anteeksi, herra opettaja.” Emmel oli huonompi näyttelemään katuvaista kuin veljensä. Millä ihmetyöllä muut saivat luokkansa pysymään hiljaa ja silmuvälikohtauksettomina!? Keme väisti katseensa ulos lumituiskuun. ”Minä varoitan, minä annan selkään seuraavalle, joka puhuu ilman puheenvuoroa.”

__Lapset katselivat pöytiensä pintoja ja puristivat huulensa tiukasti yhteen, etteivät vain sanoisi mitään vahingossakaan. Keme veti kätensä tiukemmin puuskaan. ”Minne me taas jäimme? Niin, rautamalmiin.” Jos minä voisin vain vaihtaa aiheeksi puut tai jotakin? hän ajatteli ahdistuneena. Denjerkin saattaisi oppia. Kenties Emmelkin. Heidän on pakko oppia. 

__"Minä olen hiukan miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että hän sopisi paremmin jonnekin muualle."
__Keme koetti parhaansa mukaan olla kuulematta Avalean ääntä päässään, mutta hän tiesi, ettei se kannattanut. 
__"Sinä tulet menettämään Levnenin", Giatta oli sanonut. "Sinun on parasta kohdata todellisuus ja tehdä lopuista oppineita ja tottelevaisia, ellet halua menettää heitäkin." 

__”Hyvä malmiesiintymä on paikka, jossa kivessä on paljon rautaa, joko magnetiittiä tai hematiittiä.” Keme haroi liidun käteensä ja kirjoitti sanat taululle. ”Gieferen piirin ympärillä on paljon hematiittiä, sen vuoksi Gieferen alueella on paljon kaivoksia.” Ja jos te ette paina päähänne mitä minä puhun, te löydätte itsenne niistä vielä jokin päivä. Keme veti syvään henkeä, hyvin syvään. ”Xoranolla oli myös aikoinaan suuria esiintymiä, mutta ne on käytetty loppuun. Onneksi on takoniittiä, joka-”

__Ei ollut mitään, mikä olisi antanut ennakkovaroitusta. Ei sireeniä tai hätääntyneitä ääniä, pelkkä luokkahuoneen tukahtunut hiljaisuus ja talvi sen seinien tuolla puolen. Ensimmäinen räjähdys tuli sillälain varkain keskelle maailman kulkua, esittelemättä itseään ennalta. Se kuului läheltä, räjähti niin että maa järähti. Huone tärähti kerran, lapset kirkuivat painuessaan pöytiensä ylle ja Keme horjahti vasten liitutaulua. Hän pysyi sitä vasten jähmettyneenä, kunnes ikkunat lakkasivat helisemästä ja sireeni alkoi kaukana soida. Silloin hän hätkähti suoraksi ja harppoi ikkunaan. Lasten päät kimpoilivat ylös, epätietoiset katseet yrittivät löytää selitystä.

__”Istukaa rauhassa”, Keme käski ja koetti turhaan tuijottaa läpi lumipyryn. Jossain koulun uumenissa joku oli aloittanut hellittämättömän itkun ja hetken aikaa se oli maailman ainoa ääni. Sitten uusi räjähdys täräytti rakennusta ja sai Kemen painumaan kyyryyn ikkunanpieleen. Hän veti muutaman nopean henkäyksen, kohottautui pystyyn ja lähti harppomaan ovelle. Sydän tykytti ja korvat koettivat kuulla seuraavan räjähdyksen, ajatukset haparoivat eteenpäin etsien selitystä ja peläten löytää sitä. Lasten katseet seurasivat epätietoisina. Keme seisahtui, veti syvään henkeä ja koetti saada ajtuksensa jarruttamaan kulkuaan. ”Ei mitään hätää, lapset. Menkää pöytien alle ja suojatkaa päänne. Varmuuden vuoksi. Nopeasti nyt. Minä lähden selvittämään, mitä tapahtuu. Luultavasti kalliota vain räjäytetään. Tai sitten jossakin on sattunut onnettomuus. Tuskin mitään, millä on tekemistä meidän kanssamme.” Hän koetti uskoa siihen, mutta toinen ajatus, itsepintaisempi, hullumpi ja pelottavampi, alkoi työntyä aivojen perältä kohti tietoisuutta. Sydän nopeutti tahtiaan.

__Keme oli päässyt vasta käytävään, kun kaksi räjähdystä seurasi edellisiä. Joku alkoi kirkua ja se tarttui pelottavalla tahdilla eteenpäin. Ovet pamahtelivat ja käytävä Kemen edessä täyttyi hetkessä hätäisistä hahmoista, askelista ja äänistä, kun jokainen koetti löytää jonkun, joka tietäisi mitä tapahtui. Melu alkoi hitaasti kohota, kunnes koko koulu tuntui huutavan itsensä päälle. 

__”Olkaa rauhassa!” Keme kuuli jonkun yrittävän huutaa melun ylitse käytävän toisessa päässä.

__Keme korotti ääntään ja sanoi lujaa: ”Rauhassa kaikki!” Hän lähti harppomaan käytävää eteenpäin. ”Rauhoittukaa, se tuskin on mitään vaarallista! Mutta etsikää itsellenne suoja!” Seuraava räjähdys kuului niin läheltä, että Keme kuuli ikkunalasin jossakin särkyvän. Katosta varisi pölyä ja koko käytävä kyyristyi.

__”Keme!”

__Keme kohotti katseensa Ferremiin, joka harppoi käytävää pitkin jykevänä hahmona, kasvot kivijuonteina, järkkymättöminä ja vakaina. Ferremin perässä seurasi Giatta, huulet valkoisina ja tiiviisti toisiaan vasten vapisten, pujotellen hämmentyneen sekasorron lävitse.

Toinen vapisi kokemuksen painona alla ja toinen oli täysin vakaa, keskittyen siihen tosiasiaan, että tunsi vain teorian ja saattoi nojata ainoastaan siihen. Kumpikin pelkäsi omalla tavallaan toista enemmän.

Giatta pääsi niin lähelle Kemeä, että saattoi kuiskata värisevin huulin ”Meitä pommitetaan”, ilman että lapset ympärillä kuulivat sitä.

__”Pommitetaan?” Keme kuiskasi takaisin ja tunsi kuinka se pieni ajatus, mahdottoman tuntuinen selitys, muuttui todeksi ja levitti hyytävät sormensa niin että kylmät väreet kulkivat päästä aina selkään asti. 

__”Ohjuksia”, Ferrem sanoi, vaivautumatta puhumaan hiljaa. Ääni niin tasaisena, ettei sellaiseen kai olisi pystynyt kukaan muu kuin Ferrem. ”Kun miettii kulmaa ja ääntä, se on luultavasti Sefululua Ot-" Ferrem huomasi Giattan ilmeen ja vaikeni. "Niin. Niin! Todella. Avalea yrittää soittaa meille apua, mutta minä en usko että-” Ferrem lopetti uudestaan seuraavan opettajakunnan jäsenen yhyttäessä heidät käytävällä. ”Hei, Sommo.”

__”Meitä pommitetaan”, Sommo kertoi, kasvot hikisinä ja silmät laajenneina, kädet haroen tyhjää kuin koettaen pitää ilmasta kiinni.

__”Niin, me tiedämme”, Ferrem vastasi. ”Avalea koettaa soittaa meille ohjeita, mutta minä en jäisi odottamaan niitä.”

__Keme nojasi raskaasti seinään vieressään, kun jaloista katosi hetkessä tunto. Ilma kulki hänen keuhkoihinsa epätahtiin. ”Lapset pitää saada turvaan”, hän sanoi ja toivoi, että joku kertoisi kuinka se tapahtuisi.

__”Mitä me teemme?” Giatta kuiskasi ja kietoi vapisevat käsivartensa ympärilleen.

__”Odotamme ohjeita”, Sommo sanoi.

__Ferrem rykäisi. ”Minä en usko, että kukaan vaivautuu vastaamaan Avalealle- Helvetti, sieltä saapuu Inne.”

__He kääntyivät katsomaan seuraavaa opettajaa, joka oli osunut paikalle. Mies näytti hermostuneelta, hän väänteli käsiään ja käänteli katsettaan epätietoisuuden vallassa. ”Mitä tapahtuu?”

__”Ohjuksia”, Ferrem vastasi yks’kantaan. ”Pysy rauhallisena.”

__Inne ei tietenkään pysynyt rauhallisena. Hän valahti kalpeaksi ja kuiskasi ääni kurkkuun takertuen: ”Ei se ole mahdollista. Ne räjäyttävät taas kalliota. - Vai mitä?”

__”Oletko sinä koskaan kuullut pommeja?” Giattan ääni ei lopettanut vapinaa. Keme kohotti kätensä hitaasti tämän olalle.

__”Sinä pidätkin pommina kaikkea, mikä päästää kirjankansia kovemman pamauksen”, Inne mutisi. Keme avasi suunsa käskeäkseen Innen sulkea omansa, mutta hän ei ehtinyt, ennen kuin Giattan nyrkki teki sen hänen puolestaan.

__Inne parahti ja sen jälkeen he seisoivat kaikki epätodellisen hiljaisuuden keskellä. Jokainen odotti, että joku toinen tietäisi mitä tehdä ja lopulta jokainen ymmärsi, ettei kukaan muukaan tiennyt. Inne alkoi vapista.

__Sommo nosti kätensä Innen olalle ja taputti sitä rauhoittavasti. ”Ei mitään hätää. Kersefvikit suojelevat meitä kyllä.”

__”Oletko sinä sattunut kuulemaan räjähdyksiä?” Ferrem kysyi Sommolta hitaasti. ”Ei kuulostanut kovin suojelevalta.”

__”Sanohan se uudestaan.”

__Ferrem avasi suunsa, mutta Giatta ehti väliin korkealla nuotilla: ”Lopettakaa! Meidän pitää saada lapset turvaan!”

__”Minne?” Keme sai kysyttyä, eikä kukaan saanut vastattua.

__”Mutta eiväthän ne nyt meitä pommita”, Inne mutisi heikosti ja paineli kipeää suutaan. ”Tämä on koulu, ei, eivät ne nyt meitä pommita.”

__”Loistavaa, sinäkö se menet katolle pitelemään kylttiä Tämä talo on koulu, olkaa ystävällisiä ja tähdätkää poispäin?” Ferrem kysyi.

__”Jos me heiluttaisimme valkoista lippua?” Inne ehdotti.

__”Niin, että jos me emme sitten kuole pommiin, niin Giefere tappaa meidät?”

__”Siellä sataa lunta”, Inne mutisi silmät kummallisesti ammollaan. ”Kukaan ei näkisi.”

__”Lakkaa puhumasta tyhmiä! Jokaisen pitää aluksi etsiä oma ryhmänsä, se ainakin on varmaa!”

__”Kerätkää lapset ruokasaliin”, Giatta sanoi. ”Me saamme koottua ryhmät kokoon helpommin.”

__”Ei, vaan käskekää kaikki suojaan”, Keme sanoi vastaan. ”Mihin tahansa suojaan, pöytien alle, sänkyjen alle-”

__”Niin ja sitten kun meidän päällemme tippuu pommi, me saamme paljon suojaa pöytälevystä!” Giatan ääni kohosi hysteerisen korkeaksi. Keme tajusi etäisesti kätensä tärisevän Giatan olalla. 

__”Niin saamme! Lopeta huutaminen ja usko. Sinunhan pitäisi olla se pommisankari!”

__”Itse huudat!”

__”Se on se ja perkuleen sama kuka huutaa ja kenelle, kukaan ei mene minnekään ruokasaliin eikä piiloudu yhtään minnekään! Meidän pitää päästä ulos.”

__”Ulos?” Sommo kysyi ja lipaisi huuliaan. ”Siellä sataa lunta.”

__”Niin! Ulos! Sinä kestät muutaman lumihiutaleen! Ne ampuvat ohjuksia tuossa säässä, eli ne-” Kolmen räjähdyksen sarja keskeytti Ferremin puheen. Hän oli ainoa käytävällä, joka ei painunut kyyryyn. ”Eli ne ampuvat luultavasti vain rakennuksia, koska eivät ne yksittäisiä hahmoja näe!”

__”Mennään suojaan linnoitukseen”, Sommo ehdotti.

__”Mikäli minä hyökkäisin tänne, varmistaisin ensin, ettei kukaan pääse linnoitukseen pakoon”, Ferrem murahti. ”Pysykää rauhallisina ja hoitakaa ryhmänne ulos viiden minuutin sisällä, minä menen antamaan kuulutuksen. Etsikää joku suoja ja pysykää siellä.” Ferrem kääntyi kannoillaan ja lähti harppomaan käytävää takaisinpäin Inne ja Sommo perässään.

__Keme ja Giatta katsoivat toisiaan vain pienen hetken, mutta sinä aikana kumpikin ehti vuorollaan ottaa empivän liikahduksen kohti halausta - siltä varalta että viimeinen mahdollisuus olisi siinä - ja perääntyi sitten hämmentyneenä. He laskivat noloina katseensa. Giatta naurahti ja ojensi tärisevän kätensä. Keme tarttui siihen. 

__"Meidän pitäisi olla aikuisia", Giatta sanoi. 

__"Ihan siltä varalta vain-" Keme rykäisi ja puristi Giatan kättä. "Ihan siltä varalta vain ettet tiennyt, sinä satut olemaan minun paras ystäväni."

__"Aikuisia, Keme."

__"Mitä? Kai aikuisillakin on parhaita ystäviä?"

__Giatan huulet lopettivat hetkeksi vapinansa ja pysähtyivät hymyilemään, mutta sen särki uusi räjähdys. Kumpikin hätkähti takaisin kiireeseen ja kääntyi juoksemaan luokkahuonettaan kohden.

Huoneessa vallitsi itkuinen paniikki kun Keme pääsi sisään. Huhut ja luulot lietsoivat pelkoa, huuto ja meteli painelivat lisää pontta täysin palkein. ”Olkaa hiljaa!” Keme koetti huutaa. 

__”Herra opettaja!”

__”Uuna?”

__”Levnen lähti!”

__”Lähti?”

__Uuna osoitti avointa ikkunaa. ”Etsimään Jalanhia. Siis pikkuveljeään. Joka on pienten puolella.”

__”Ikkunasta?”

__”Hän pelkäsi, että jos hän menee käytävään, te pysäytätte hänet. Sam ja Emmel lähtivät hänen peräänsä!” Uuna nyyhkäisi, näytti yllättyvän sitä ja koetti sitten olla kuin ei mitään nyyhkäisyä olisi ollutkaan.  

__Minun ei olisi pitänyt jättää heitä keskenään. Keme laski kätensä Uunan olalle. "Minä käyn hakemassa heidät takaisin. Denjer!”

__Denjer istui pulpettinsa alla, kasvot kalpeina ja silmät suurina. Den oli kietonut tottumuksesta kätensä ystävänsä ympärille, mutta Kemestä näytti, että Den olisi sillä hetkellä kaivannut turvaa enemmän. Hän kohotti kätensä Denin olalle ja katsoi tiiviisti Denjeriin. ”Mistä sinä löysit silmun?”

__”Puusta”, Denjer kuiskasi.

__”Missä puu oli?”

__”Ihan Janaryai-tunnelin vieressä.”

__”Hyvä, se on hyvä paikka.” Keme nousi seisomaan. Hän sai huutaa luokkaa hiljenemään moneen kertaan, ennen kuin häntä kuunneltiin. ”Teidän pitää lähteä kaikkien ulos. Muodostakaa jono Denin ja Denjerin perään. Denjer ja Den, johtakaa kaikki Janaryai-tunneliin suojaan. Pitäkää jokainen aina edellisestä kiinni, niin kukaan ei putoa matkasta. Uuna, sinä pidät perää ja katsot, että kaikki pysyvät mukana. Onko selvä?”

__”Minne te menette?”

__”Käyn etsimässä Samin, Emmelin ja Levnenin. Menkää nyt, pitäkää toisistanne huolta ja kiertäkää kaikki rakennukset kaukaa! Minä seuraan teitä aivan pian. Liikettä nyt!”

__Keme odotti nähdäkseen, että lapset pääsivät ulos ja sitten hän lähti juoksemaan kohti pienten puolelle vievää käytävää. Paniikki oli levinnyt yhdessä tiedon kanssa, suistanut koko koulun sotkuiseen sekasortoon. Hälytys oli alkanut ujeltaa ja Ferremin ääni kerrata ohjeita keskusradioon rauhallisella äänellä, joka oli totaalisessa ristiriidassa ympäröivän metelin kanssa.

__Keme työnsi auki käytävän oven ja sen hyinen ilma sai hänet värähtämään. Helpotuksekseen hän näki Emmelin ja Samin tulevan kohden. 

__”Herra opettaja! Me kadotimme Levnenin!”

__”Minä etsin Levnenin. Lähtekää ulos ja menkää kohti Janaryai-tunnelia heti! Älkää pysähtykö ja kiertäkää kaikki rakennukset kaukaa.”

__”Missä Janaryai-tunneli on?” Emmel kysyi.

__”Sam? Tiedätkö sinä?”

__Sam pudisti päätään. ”En, herra opettaja.”

__Keme pyyhki käsiään paidanhelmaan ja koetti ajatella järkevästi. Melu hänen takanaan alkoi oijeta, hätääntynyt huuto muuttua ohjeiksi ja käskyiksi.

__”Selvä, menkää vain ulos. Menkää portille odottamaan, minä tulen hakemaan tiedät siitä.”

__”Tuleehan Levnenkin sitten?”

__”Totta kai, minä löydän hänet aivan pian. Menkää nyt!” Keme patisti pojat ulos käytävän ovesta.

__”Keme! Alahan mennä!”

__Keme tunnisti Giatan äänen.

__”Minun pitää löytää Levnen.”

__”Avalea tuo kaikki loput, hän käski meidän mennä nyt! Kaikki muut ovat jo menossa – paitsi Innen ryhmä. Se helvetin mies istuu pöydän alla itkemässä… Mutta Ferrem raahaa hänet ulos.” 

__”Mutta-”

__”Minä olen se pommisankari, muistatko? Joten ala mennä nyt!”

__”Muistan, mutta minun täytyy etsiä Levnen!”

__”Hän on Avalean kanssa!”

__”Onko?”

__”On! Minä näin heidät. Lapset, jonoon Kemen perään, minä tulen viimeisenä! Liikettä!”

_

Viima oli aseistanut itsensä lumikiteillä ja kävi heidän kimppuunsa heti ensimmäisillä askelilla. Se tunki lävitse vaatteista ja löi naamaan. Lumi ylitti kengänvarren ja suli nilkkoihin. Keme lähti puskemaan tuulta vasten, otti kiinni perässään paarustavan tytön kädestä. Kaukaisten räjähdysten sarja sai jonon hetkeksi sekaisin, ennen kuin se jatkoi taas taivallustaan ylitse lumenvihmoman pihan. Kaukaa tuli tuulen mukana palanut katku, pistävä ja raskas, sireeni lakkasi soimasta. Keme ponnisti eteenpäin askelen toisensa jälkeen, kohti koulun portteja. Uunan ja Samin pienet hahmot hytisivät sen kupeessa ja liittyivät joukkoon Kemen vierelle.

__"Herra opettaja? Saanko kysyä? Missä Levnen on?"

__"Hän tulee Avalean kanssa."

__"Entä Uuna?"

__"Meni edeltä jo, ei huolta." 

__Sen jälkeen kukaan ei käyttänyt voimiaan puheeseen. 
__He eivät olleet vielä kaukanakaan portista, kun sen takana räjähti. Keme tuiskahti vatsalleen lumeen ja hetkeä myöhemmin hän tunsi kivun tärähtävän päähänsä. Hän makasi hetken tokkurassa aloillaan ja alkoi sitten hapuilla kättään tukevalle maalle. Vähä vähältä hän kampesi itsensä taas pystyyn, horjahti ja pienen hetken näkökenttä koetti pimetä. Sitten lumisade täytti sen taas ja Keme sai tasapainonsa haltuunsa. Korvissa soi niin kovaa, ettei mitään kuulunut, mutta hän näki liekkien valon lumella. Kemen oli tarkoitus kääntyä katsomaan koulua, mutta niin ei koskaan käynyt. Sen sijaan hän auttoi pystyyn Samin ja perässään tulleen tytön, sitten seuraavan tämän takana. Sitä seuraava poika oli saanut ison puunsäleen selkäänsä, hän makasi maassa ja itki ja veri aukesi nupuista kukiksi hänen ympärilleen. 

__”Kenelläkään huivia?”

__Kukaan tuskin oli kuullut Kemen ääntä räjähdyksen jäljiltä. Lapset kohottautuivat hitaasti lumesta, valkeaa harmaissa vaatteissa. Kuin pelästyneet aaveet, samanlaiset kuin aaveet siinä ainoassa elokuvassa, jota Keme oli nähnyt. Hassua miten kirkkaasti se sattuikaan mieleen.

__”Kenelläkään teistä huivia?”

__Keme tarpoi jonoa eteenpäin. Hän sai huivin, palasi sitomaan poikaa miten kuten taisi. Vähitellen humina korvissa alkoi muuttua rätinäksi, paukahduksiksi. Hän jatkoi jonoa eteenpäin, nosti lapsia ylös lumesta.

__”Ehtivätkö muut ulos koulusta?” Kysymys kuului vaimeana inahduksena Kemen korviin.

__”Totta kai. He ehtivät varmasti lähteä ulos toiselta puolen ja menevät nyt eri suuntaan kuin me. Siksi me emme näe heitä täältä. Älä ole huolissasi.”

__”Huh. Hyvä.”

__”Evin, kieri lumessa, niin se helpottaa. Sama kaikille muille. Onko kukaan palanut tuon pahemmin? Terresa? Terresa!? No niin… Tulehan, niin minä autan sinut ylös. Siisimi, anna huivisi.”

__Jonon loppupäässä joku alkoi kirkua. Keme sitoi huivin nopeasti Terresan pään ympärille ja tarpoi nopeasti jonoa taaksepäin, katse lapsissa ja lumisessa maassa.

__Kirkuja oli pieni tyttö, joka seisoi lumessa polviaan myöten. Ensin Keme veti henkeä helpotuksesta, tyttö ei näyttänyt siltä kuin olisi loukannut itsensä. 

__Sitten Keme näki Giatan. Hän veti nopeasti henkeä ja kaikki mitä rinnassa oli, sydän ja keuhkot ja luut, ne kaikki tuntuivat pusertuvan kiinni selkään ja sitten osa niistä valahti vatsaan, osa nousi kurkkuun. Keme painoi käden suulleen, hetken varmana siitä, että samat sydämet ja keuhkot ja luut tulisivat ulos asti. Lapset kerääntyivät heidän ympärilleen.

__”Rouva opettaja.”

__”Rouva opettaja!”

__”Imishi, tule takaisin.”

__”Minä autan rouva opettajan pystyyn.”

__Keme nappasi Imishiksi kutsutun hartiasta kiini ja koko maailma vaimensi kulkuaan, menetti selvät rajansa ja muuttui pelkiksi hahmoiksi lumessa. Lunta. Heidän pitäisi päästä pois lumesta. Keme avasi suunsa ja korahti, jonkin kylkiluista oli täytynyt juuttua kurkkuun. Ikuisuuden kuluttua hän sai sanottua: ”Jatketaan matkaa”, kykenemättä liikkumaan paikaltaan minnekään.

__”Rouva opettaja!”

__”Jatketaan matkaa”, Keme sanoi uudestaan. Sillä kertaa hän sai siirrettyä katseensa pois Giatasta ja tuijotti sen sijaan kättään, joka tärisi Imishin hartialla.

__”Mutta täällä on niin kylmä. Ei saa jättää ketään ulos yksin, jos on näin kylmä.”

__”Rouva opettaja! Miksei hän nouse?”

__Poika Kemen vieressä alkoi itkeä. ”Koska hän on kuollut, typerä! Katso häntä, hän on kuollut!”

__Kuollut. 

__Keme katseli Giattaa, ja hetken hän oli aivan varma, ettei Giatta ollut kuollut. Hän astui äkkiä askelen eteenpäin, aikeenaan auttaa nainen pystyyn, mutta sitten hän taas ymmärsi mitä näki. Takaraivosta törröttivät metallinpalat ja palanut selkä… Keme tuijotti verta ja palaneita kankaita ja yhtäkkiä maailma terävöityi jälleen, kylmyys otti keuhkoihin, märät jalat tuntuivat raskaille, lasten äänet koville ja painaville.

__Heidät pitää saada muualle. Keme puristi Imishin hartiaa ja sai peräännyttyä askelen. Sitten toisen. Maailma lakkasi taas olemasta terävä. 

Kylmyys tunki jopa Janaryai-tunnelin sisään, mutta sentään tuuli ei ollut niin pureva, eikä lumi lyönyt heitä vasten. Keme ei muistanut miten he tarkalleen olivat päässeet sinne, mutta he olivat päässeet ja se oli kai tärkeintä sillä hetkellä. 

__Levnenistä ja Uunasta hänen oli huoli, Avaleaa ei ollut näkynyt ja Uuna katsoi kyllä etteivät muut pudonnet matkasta, mutta kuka oli katsomassa, ettei Uuna putoa matkasta? Kemeä puistatti hänen tuijottaessaan silmä kovana pimenevään lumisateeseen. Hän seisoi tunnelin suulla, hytisi ja koetti nähdä kenen tahansa lähestyvän, mutta kaikkialla oli hiljaista. Jonkin aikaa kaukaa oli kuulunut melua, huutoja ja pamahduksia - laukauksia, mikäli Keme oli rehellinen itselleen - mutta lopulta nekin olivat vaienneet. Toisinaan hän käski lapset ylös ja kävelemään, jotteivat nämä paleltuisi paikoilleen ja sitten lapset palasivat taas väsyneinä kyyristelemään harvojen takkien alle, itkemään kylmää ja nälkää ja kipua.

_

Lumisateesta ilmestyi hahmoja vasta aamuyöllä. Laiha mies, joka tuki resuista poikaa ja pitkä nainen kantaen kalpeaa tyttöä. Heillä oli mukanaan lamppu, joka valaisi tunnelin niin kirkkaana, että väsyneisiin silmiin särki.

__Joukko seisahtui päästyään suojaan. Keme kumarsi päätään ja siirtyi syrjempään. Laiha mies ja pitkä nainen eivät näyttäneet orjilta.

__”Oletteko te koulusta?”

__Keme kohotti hiukan katsettaan ja huomasi laihan miehen tuijottavan lapsia huolestunut ilme kasvoillaan.
__”Olemme, herra.”

__Mies huitaisi kättään kuin hätistääkseen sellaiset herroittelut pois. Liike lopahti kuitenkin kesken ja käsi valahti alas yhdessä miehen ilmeen kanssa. ”Me näimme koulun menomatkalla”, hän sanoi ontosti. ”Ja tulomatkalla.”

__Keme ei sanonut mitään.

__”Ovatko lapset kunnossa?”

__”Nämä tässä ovat suurimmalta osin, herra”, Keme vastasi ja katsahti lapsia kohden. Emmelin kasvot kohosivat kyyristyneiden päiden joukosta, kyynelten juovittamat silmät hehkuen siitä toivosta, että tulijat toisivat mukanaan tiedon Uunasta.

__”Me olemme matkalla suojaan”, pitkä nainen sanoi. ”Teidän kannattaa tulla mukaan.”

__”Suojaan, rouva? Minne?”

__Resuinen poika yski. ”Janaryain ja Kohefryain piirien välissä on muutama tyhjänä ollut halli. Minä ajattelin, että se voisi käydä.”

__Janaryain ja Kohefryain piirien välissä? Eivät kai he nyt sinne asti menisi? Ajatus lasten viemisestä lähellekään Janaryaita tai Kohefryaita puistatti. Gieferen lähimmillä kenraaleilla oli paha maine. Sanottiin, että kaikki mikä oli harmaata Gieferen piirissä oli vielä harmaampaa siellä ja jos Gieferen piirissä oli koleaa, oli siellä niin kylmä, että ihmiset jäätyivät pystyyn.

__”Lähettikö herra teidät?” hän kysyi ja sai vastaansa kysyviä katseita. ”Giefere.”

__”Hän”, laiha mies sanoi. ”Ei, ei lähettänyt…” Joukko vaihtoi katseita.

__”Ei”, sanoi nainenkin ja korjasi tytön asentoa sylissään.

__Hetken oli hyvin hiljaista, Keme saattoi melkein kuulla, kuinka jotakin väreili ilmassa heidän välillään, odottaen tulevansa kuulluksi. 

__”Minä tapoin hänet”, sanoi resuinen poika lopulta, vakavana ja tosissaan. Kenenkään ilme ei kieltänyt.

__”Ahaa”, oli ainoa, mitä Keme sai sanottua vastaukseksi. Lasten päät nousivat tokkuraisina ja kääntyivät katsomaan. Kaukana pimeässä huudot ja pamaukset alkoivat uudestaan. 

<<edellinen             seuraava>>