Rautatiessä on kaksi kiskoa

                      jos rata kulkee ympyrää, toinen kiskoista on aina lyhyempi

Kun kengät ovat kävelleet vesilätäkön lävitse, ne jättävät märkiä jälkiä jo kuivuneeseen asfalttiin. Jäljet ovat vielä matollakin märkiä. Matto on viininpunainen, hämärässä tummempi. Se on pölyinen. Pöly pyörii askelten alla ja tarraa saappaisiin.
Matto on hiljaa, niin kuin pölykin. Ilma seisoo tummana, se ei edes hengitä.
Ihmiset ovat ne, jotka hengittävät.
Penkillä nukkuvalla tytöllä on yllään ruskea mekko, tummat kiharat painuvat vasten äitinsä kylkeä. Tai ehkä se on täti, tai sisko. Pimeässä on vaikea sanoa. Kukaan ei kerro.
Penkeillä istuvien hahmojen silmät ovat unesta sinetöidyt ja juna kolisee eteenpäin niistä välittämättä. Kynttilöiden valo huojuu, räpättää ja tasaantuu taas, hohtaa himmeänä tummista ikkunalaseista. Lasien toisella puolen on vain mustaa, pimeämpää mustuutta kuin mikään koskaan ennen. Ei ole valoja, ei tähtiä tai lumen luomaa valkoista hohdetta. Ei ole tummia varjoja tai nukkuvan maailman ääniä.
Ei ole mitään.
“Tule.”
Askelet jatkavat läpi käytävän, ohitse miehen, jonka kädessä on pullotettua taivasta. Niin lukee etiketissä.
Toiset askelista johtavat toiset tyhjään, pimeään vaunuun, mattoon haipuen, ikkunan luo. Kahdet silmät katsovat ulkona näkyvää tyhjyyttä.
Yhteensä kolme silmää.
Ne katsovat, kuinka yksinäinen valonsäde siivilöityy sen kaiken lävitse.
“Mitä siellä on?”
“Ei siellä ole mitään. Tyhjää vain. Mitään ei ole olemassa.”
“Siellä on valoa?”
”Niin…”
”Miten siellä voi olla valoa, jos siellä on vain tyhjää?”
“Se on repeämä. Aukko todellisuudessa.”
“Vai niin.”
“Niin.”
Hiljaisuus on tummaa, vain junan loputon kolina pitää sen aisoissa.
“Miten voi olla juna, jos ei ole mitään? Missä kiskot menevät?”
“Hyvä kysymys.”
“Onko siihen vastausta?”
“Ei.”
Kynttilät lepattavat vähän kirkkaampina, ne tuovat vaunuun vähän enemmän valoa. Tai ei, ei se tule kynttilöistä, ulkona on jotain. Valonsäteet ovat jo aikoja sitten haihtuneet, nyt on jotain muuta. Se on kuin aavistus kajosta, pientä hohdetta aivan näkökentän laitamilla. Sellaista, joka on, kunnes sitä katsoo ja kun sitä katsoo, se lakkaa olemasta.
Vähitellen valo kasvaa. Se ei tule mistään, ei osu minnekään, ei oikeastaan ole edes olemassa.
“Mitä nyt tapahtuu?”
“Maailma syntyy.”
“Maailma syntyy?”
“Niin.”
“Nyt? Tuosta vain?”
“Pidä suusi kiinni ja katso.”
Se on hieno hetki. Se, kun maailma syntyy. Sitä kannattaa katsoa.
Aluksi on vain vaalea hohde, sitten ei ole sitäkään. Hohde hiipuu, se vetäytyy pienen pieneksi keskelle sitä kaikkea tyhjyyttä, puristuu kokoon. Se ei ole kuin paperi, joka puristetaan ryttyyn, eikä se ole kuin hyönteisparvi, joka kerääntyy yhteen suppuun. Se on jotain muuta. Jotain, mitä ei voi kuvailla, ilmiö, jolle ihmiskunnalta ei löydy nimeä.
Sitten se räjähtää.
Se iskee päin junaa, juna heiluu ja huojuu ja rämisee, muttei kaadu. Paljaan pimeyden tilalla on pelkkää valoa, kirkasta hohdetta, sellaista, joka polttaa verkkokalvoja, vaikka silmät olisivat kiinni. Vähä vähältä se haalenee, haipuu, jättää sijalleen hohtavaa pölyä, pilviä, jotka kieppuvat ympäriinsä ensin violetteina, sitten vihreinä… Lopulta väri on jotain sellaista, jota ei voi nimetä. Kaikki hohtaa, kynttilät jotka äsken olivat kaikki valo, ovat enää pieniä pisaroita ikkunoista hyökyvän loisteen keskellä. Tähdet syntyvät ja räjähtävät, kieppuvat ympäriinsä. Savu tiivistyy kiviksi, järkäleiksi, jotka sinkoilevat hajottaen uutta maailmaa tieltään.
On värejä.
Paljon värejä.
Kaikkialla.
Se jatkuu pidemmälle, kuin mitä silmä kantaa.
Mistä voi tietää, että se jatkuu niin pitkälle, jos silmä kerran ei kanna sinne?
Ei mistään.
“Se on aika nätti, vai mitä?”
“Minä en ymmärrä sitä.”
“Tietenkään et.”
“Miten se voi tuosta noin vain syntyä?”
“En minä tiedä. Mutta minulla on nälkä, tahdotko aamiaista?”
“Onko nyt aamu?”
“Kun valo tulee, ihmiset heräävät ja on aamu, kun se hiipuu, ihmiset menevät nukkumaan ja on ilta.”
“Niin… Niin kai.”
“Tule.”
Pöytä on pieni ja pyöreä, ympärillä on samettipäällysteisiä tuoleja. Kaikkialla on ihmisiä, jotka puhuvat ja syövät ja puhuvat lisää. Ohitse tunkee kaksi lihavaa naista, kummallakin on päässään korea hattu, päällään sifonkipuvut, joiden uumenista vartalot rönsyilevät. Parfyymien haju on tukahduttava. Seinäkellossa on kolme viisaria ja se kulkee kolmeen suuntaan.
Miten se on edes mahdollista?
Aamiainen tulee. Siinä ei ole mitään outoa, on munia ja makkaraa. Karpalohilloa ja tsekkiläisiä leipämykyjä. Puolikas appelsiini ja kiivi.
“Minne tämä juna on matkalla?”
“Ei minnekään.”
Hiljaisuus ja sitten: “Miten se on mahdollista?”
Olkienkohautus. “Se vain on.”
“Eikö tämä koskaan pysähdy?”
“Ei.”
“Mistä kaikki ruoka sitten tulee?”
“Miten niin?”
“Pakkohan sen on jostain tulla!”
“Niin, kai se jostain tulee. Syö nyt vain, minä tukehdun tänne.”
Haarukka seivästää ensimmäisen makkaran, se tuoksuu hyvälle. Taivaalliselle.
Iltapäivästä maailma alkaa rakoilla. Valoa on vähemmän, siellä missä joskus oli tähtiä vieri vieressä, on niitä nyt harvemmassa, galaksit hohtavat jossain kaukana, kieppuvat. Värejä on vähemmän. Paljon vähemmän. Mutta juna ei ole enää hiljainen, matkatavarahyllyltä määkii vuohi, elämä tunkee siimansa pölyisiinkin nurkkiin.
“Minä alan ymmärtää.”
“Alatko?”
“Älä kuulosta noin yllättyneeltä.”
“Anteeksi. Mitä sinä ymmärrät?”
“Maailma syntyy aamulla ja kun yö tulee, se on taas poissa?”
“Niin.”
“Ja seuraavana aamunako se taas syntyy?”
“Kyllä.”
“Ja tämä juna vain menee eteenpäin?”
“Ei.”
“Eikö?”
“Se kulkee ympyrää.”
Penkin pehmuste kahahtaa.
“Ympyrääkö vain?”
“Niin.”
“Miksi?”
“Niin se vain tekee.”
“Ikuisesti?”                    
“Ainakaan se ei ole vielä lopettanut.”
“Eikö se ole kamalaa?”
“Mikä?”
“Mennä vain ympyrää ja ympyrää ja ympyrää! Ei ihme, että kaikki täällä ovat hulluja.”
“Eivät he ole hulluja, hiukan omalaatuisia vain.”
“Näin miehen, joka söi skorpioneja.”
“Eläviä vai kuolleita?”
“Eläviä.”
“Kuten sanoin, he ovat hiukan omalaatuisia.”
Puhahdus, hiukan ivallinen. “Minä en halua ajaa koko ikääni ympyrää junassa, maailmassa joka syntyy uudestaan joka aamu! Olkoonkin, ettei maisemissa ole valittamista. En halua tulla hulluksi mieheksi, joka syö skorpioneja.”
“Saattaa sinusta tulla hullu nainenkin, ei sitä koskaan tiedä.”
“Sitä suuremmalla syyllä.”
Olkienkohautus. Taas. Liian mones sinä päivänä. “Älä sitten aja.”
“Mitä?”
“Lopeta.”
“Miten?”
“Älä kysele tyhmiä. Lopeta.”
“En minä kysele tyhmiä! Mitä minun pitää tehdä? Astunko vain ulos?”
“Mitä luulet ulkona olevan? Ei siellä ole mitään, kuolet jos menet ulos. Sinun tarvitsee vain lopettaa.”
“Lopettaa mikä?”
“Mieti.”
”Olenko minä kuollut?”
”Mitä kuolema on?”
”Sitä ettei enää hengitä?”
”Sitten sinä et ole kuollut.”

Kun kengänpohjat ovat kuivuneet, ne eivät enää jätä jälkiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti