Elämä, tulevaisuus ja Kuolema

Hämeentietä pitkin käveli huomisessa kyyryssä sadetta vasten kaksi hahmoa. Sade oli sitä laatua, joka tunki sateenvarjon alle sekä fyysisesti, että psyykkisesti. En voi sanoa pitäväni kaksikkoa suuressakaan arvossa, mutta heihin meidän tulee nyt kiinnittää huomiomme. He eivät suinkaan olleet ainoat, jotka raahustivat Hakaniemestä Sörnäisiin sinä päivänä, mutta kaikki muut ovat meille yhtä yhdentekeviä kuin tieto sitä, ettei maailmankaikkeus koskaan vaihda sukkiaan olisi, jos maailmankaikkeudella olisi sukat.
”Mitä, jos maailmankaikkeudella olisi likasukat”, Ensimmäinen aloitti sillä pyyteettömällä hartaudella, joka kertoi hänen pohtineen asiaa pitkään ja hartaasti. ”Eikä se koskaan vaihtaisi niitä. Sitten koko maailmankaikkeus haisisi likasukilta.”
Toinen ei välittänyt sellaisesta. Hänen omat sukkansa olivat märät ja hänellä oli kylmä ihan lihaan ja luuhun asti. Näkökenttään naputti kaiken aikaa iso joukko pisaroita, joiden ainoa elämäntehtävä näytti olla ihmisten joulumielen pilaaminen. Sadistinen vesisade. ”Eikö tuo taivas voisi jo päättää haluaako se sataa vai paistaa!? Minä olen kyllästynyt siihen, että se aina muuttaa mieltään kun on jonkin aloittanut. Voisivat minun puolestani tehdä siellä Pariisissa sopimuksen talvisten vesisateiden lakkauttamisesta.”
Ensimmäinen ei sanonut siihen mitään. Hän oli sydänjuuriinsa asti loukkaantunut siitä, ettei hänen pohdintojaan maailmankaikkeudesta ja sukista arvostettu ja koetti uudestaan: ”Olen minä miettinyt yhtä toistakin asiaa.”
”Miettinyt? Sinä? Älä naurata. Viimeksi sinä muistaakseni mietit, että kirjoja voisi olla helpompi lukea, jos niitä pitäisi oikein päin.”
Ensimmäinen aivan totta punastui, mikä toi Toiselle valtavasti hupia jopa kaiken sen märän jutun keskellä. Veden, kuten hänen pääkoppansa keksi kertoa.
”Minä olen miettinyt elämää!”
”No vau.”
”Miksi elämä on elämää, eikä vaikka kaurapuuro?”
Toinen yritti olla näyttämältä niin tuskastuneelta kuin miksi hän itsensä tunsi. ”Miksi elämä olisi kaurapuuro?”
”Miksi se ei olisi?”
”Miltä elämä edes näyttäisi, jos se olisi kaurapuuro?”
”Kaurapuurolta varmaan? Minua kiinnostaa enemmän miltä tuntuisi, jos ei olisi elämää vaan vain kaurapuuro.”
”Jos sinussa ei olisi elämää, olisit kuollut ja sitten et kyllä tuntisi yhtään mitään.” Toinen keskittyi tömistelemään hetken paikoillaan, jos siten nyt olisi lämpimämpi tai kuivempi. Ei ollut.
”En minä olisi kuollut, kun minä olisin kaurapuuro.”
”Äitisi oli kaurapuuro…”
Ja ennen kuin me jätämme Ensimmäisen ja Toisen ja huomisen taaksemme, meidän on hyvä mainita, ettei Ensimmäinen ollut mikään tyhmä jätkä. Kaksituhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen teoria elämän todellisesta luonteesta kaurapuurona saavutti filosofien suuren suosion, ettäs sen sitten tiedätte. Mutta koska elämä on liian lyhyt keskittyäksemme vain kuuntelemaan puheita elämän todellisesta luonteesta (sillä mitä me sillä tiedolla tekisimmekään, kun kuolisimme pian sen löydettyämme kuitenkin (tai enhän minä kuolisi, mutta te ja se taas on sivupolku, johon on nyt turha takertua)) meidän on parasta siirtyä hiukan toisaalle. Siirtykäämme niinkin mitäänsanomattomaan paikkaan kuin Tikkurilaan, jossa Hernetiellä jossakin mitäänsanomattomassa rivitaloasunnossa istui Kolmas mitäänsanomattomassa olohuoneessaan ja puhui mitäänsanomattoman rumalle elämänkumppanilleen. Oli ylihuominen.
”Kuules Jamppa”, hän sanoi. ”Minä olen vähän ajatellut. Olen ajatellut sinua ja minua ja meidän yhteistä tulevaisuuttamme. Ei, älä sano mitään. Minä tiedän mitä sinä ajattelet. Mutta minä luulen, että tämä oli nyt virallisesti tässä.
Minä tiedän, minä tiedän. Minäkin rakastan sinua, voi kuinka sydämeni sykkiikään siitä rakkaudesta, mutta minun vanhempani eivät hyväksy meitä. Kuulithan sinä kuinka äiti puhui sinusta? Kuin jostakin seinäruususta, jolla ei ole omaa mieltä. Minä tahtoisin niin olla sinun kanssasi, mutta minun täytyy kuitenkin noudattaa heidän toivettaan, he olivat siitä niin kovin ehdottomia. Sillä Jamppa, me voimme aina pysyä ystävinä. Me voimme perustaa vaikka salasuhteen ja elää koko elämämme onnellisina! Eikö se olisikin jännittävää? Emme vain voi mennä naimisiin vielä. Siitä tässä lähinnä on kyse.
Sinäkö olet samaa mieltä? Ai… Et siis. Mutta ajattele nyt. Jos minä sanon äidille ja isälle, etten ole enää yhdessä kanssasi, he hyväksyvät minutkin taas. Sen jälkeen alan alustaa heitä sille ajatukselle, että sinäkin olet elävä ja tunteva, vaikka oletkin hiukan erilainen ja lopulta he kyllä hyväksyvät meidät. Jamppa, meidän yhteisestä tulevaisuudestamme tulee vielä loistava. Me rakennamme maalle huvilan ja kaivamme sen pihalle uima-altaan. Ja syysaamuisin me lähdemme lastemme kanssa retkelle, keräämme kaikkein suurimmat keltaiset lehdet ja illalla lämmitämme saunan.  Minä näen sen jo, siitä tulee hienompi huominen, hienompi tulevaisuus kuin kenenkään muun koskaan.”
Jamppa ei vastannut. Se vain nökötti hyvin huonekasvimaisen mitäänsanomattomana paikoillaan valkoisessa mitäänsanomattomassa ruukussaan. Mikäli sillä oli jossain rumanvihreiden lehtiensä seassa aivot, se luultavasti kirosi sitä kuinka olikin onnistunut päätymään juuri siihen mitäänsanomattoman arkiseen ylihuomiseen ja juuri siihen olohuoneeseen.
Neljännen ylihuomista seuraavassa päivässä ei ollut mitään arkista. Hän tiedosti aivan ensimmäisenä hivuttautuessaan hereille joka paikan olevan kipeä. Sattui vähän samalla tavalla kuin jos olisi juossut yöllä maratonin tehosekoittimessa kiehuvassa rasvassa lasinsirujen päällä ilman kenkiä ja tullut heitetyksi sen jälkeen kymmenisen kertaa maailman korkeimmasta tornista alas. Silmiä ei kannattanut edes yrittää räpyttää, koska oli kuin joku olisi tunkenut ne täyteen liitupurua, ne olivat kuivat ja kipeät ja valokin sattui. Joka paikkaan sattui! Ja maailma oli ylipäätänsä vain niin kurja, ettei se voinut olla mikään muu aika kuin lauantaiaamu hiukan raisumman perjantain jälkeen. Hän mietti, miksi helvetissä oli mahtanut mennä nukkumaan istualteen ja yökkäsi sitten. Suussa maistui jokin mikä vaikutti epäilyttävästi Helvetin esikartanon pilaantuneelta lehmänläjältä ja kompostilta samaan aikaan. Eikä silmiä tehnyt mieli aukaista vieläkään. Hän yökkäsi uudestaan, jos maku sillä lähtisi. Ei lähtenyt. Mitäköhän ihmettä sitä on taas tullut illalla juotua…? Ja kuinka pirun paljon!? Neljäs huomasi inisevänsä ja lopetti sen saman tien. Verkkokalvoille alkoi vähitellen muodostua jotakin kuvan tapaista… Sanoiko joku jotain!? Hän veti henkeä ja koetti pyytää puhujaa ystävällisesti painumaan paikkaan, joka on hyvän maun mukaisesti parasta sensuroida. Kurkusta ei kuulunut pihauksen pihausta, mutta sen sijaan siihen sattui niin, että Neljäs saattoi vain toivoa, ettei se-jokin-illalla-juotu ollut ollut mitään kovin syövyttävää. Piru. Hän yski ja koetti kakoa kurkustaan jotakin ääntä ja silloin joku koski! Hän olisi ponnistanut ylös, jos olisi omistanut sen verran lihasvoimaa. Mutta lihasvoimaa ei tuntunut olevan paljoa ääntä enempää. Kuka koskee!? Mihin koskee!? Toivottavasti se ei ollut syövyttävän lisäksi kokovartalohalvaannuttavaa! Paniikkipaniikkipaniikkipaniikki. Ei paniikki. Silmät auki. Suurin ponnistuksin hahmo edessä alkoi hahmottua. (Ehehhehehee, katsokaa nyt kuinka hieno sanaleikki!)
Ja niin sinä ylihuomisen jälkeisenä päivänä Kuolema puhutteli häntä.
Tai olisi mielellään puhutellut, jos olisi saanut tyttärensä irti alahuulestaan. Sen sijaan hän loi Neljänteen anteeksipyytäviä katseita ja veti huulelleen kikattavan tyttärensä pois naamansa kimpusta. ”Hei vain.”
Neljäs kakoi.
”Anteeksi. Minulla oli isyysloma, niin tämä vähän… Viivästyi. Toivottavasti et ole kovin jäykkänä?”
Neljäs sai viimein vaikerrettua suustaan jotakin.
”Anteeksi kuinka? Minä en nyt ymmärrä. Alish kiltti, ole paikoillasi hetki.”
Neljäs veti syvän henkeä, kakoi ja ähisi vähän, antoi katseensa kiertää laajan hämmentyneen ympyrän ja sai lopulta puristettua suustaan yhden kähisevän lauseen: ”Minulla taisi olla raisu yö?”
”Itse asiassa sinulla on ollut hyvin hiljainen kaksi viikkoa ilman yhtäkään raisua yötä. Tiedän, minäkin järkytyin kun kuulin, etten saa viettää lomaa pidempään. Minusta tämä on sukupuolten välistä syrjintää, vaimoni sai olla äitiyslomalla ainakin puoli vuotta, mutta minun pitää tulla vaikka lapsi kainalossa päästelemään teitä Limbosta pois! Typerät ihmiset, kuolisitte vähän harvemmin.”
Neljäs olisi kurtistanut kulmiaan, jos se olisi sen hetkisessä tilanteessa ollut kaikkien fysiikan lakien mukaan mahdollista. ”Minäkö olen siis kuollut?”
”Et ihan. Tämä on Limbo, välitila.”
”Miksi se on metro?”
”Metro? Onko?” Kuolema käänteli päätään. ”Kappas, niinpäs onkin. Näihin kuolee niin harvoin ketään, etten minä ihan muista.”
”Minä olen kuollut?”
”Nimenomaan! Eikö olekin mahtavaa?”
”EI!”
”Hah, arvasin. Kukaan ei arvosta!”
”Miksi minä olen kuollut? En minä muista kuolleeni!”
”Tuskin sinä koskaan muistat sitkään kun nukahdit? Hmmm?” Kuolema väläytti leveän luisen hymyn. ”Sinä olet Neljäs, katsos. Epäonnen luku, atlantiskompleksi, kuolema koputtaa neljästi ja sitä rataa.” Kuolema koputti lattiaa neljästi ihan vain näyttääkseen.
”Mitä minulle nyt tapahtuu!?”
”Nooooooh, Pietsu tuolla tutkii sitä isoa kirjaansa vähän niin kuin joulupukki. Tai itseasiassa hän on- No, ei mennä siihen. Hän kuitenkin tutkii sitä ja sitten hän heittää sinut Helvettiin tai Taivaaseen tai takaisin tänne. Suosittelen pyrkimään Taivaaseen, tämä metro haisee.”
”Ai.”
Kuolema katsoi hienoa uutta kelloaan (jonka hän oli saanut isyyslahjaksi Kronokselta) ja nosti lapsen toiseen ja viikatteen toiseen käteensä. ”Päätepysäkki tulee vastaan kolmen minuutin kuluttua, parasta kun valmistaudut. Hyvää matkaa!”

Ja niin Kuolema poistui metrosta sinä ylihuomisen jälkeisenä päivänä jättäen Neljännen pohtimaan yksikseen elämän suuria kysymyksiä, joihin ei oikeastaan edes ollut vastauksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti