Hämeentietä pitkin käveli
huomisessa kyyryssä sadetta vasten kaksi hahmoa. Sade oli sitä laatua, joka
tunki sateenvarjon alle sekä fyysisesti, että psyykkisesti. En voi sanoa
pitäväni kaksikkoa suuressakaan arvossa, mutta heihin meidän tulee nyt
kiinnittää huomiomme. He eivät suinkaan olleet ainoat, jotka raahustivat
Hakaniemestä Sörnäisiin sinä päivänä, mutta kaikki muut ovat meille yhtä
yhdentekeviä kuin tieto sitä, ettei maailmankaikkeus koskaan vaihda sukkiaan
olisi, jos maailmankaikkeudella olisi sukat.
”Mitä, jos
maailmankaikkeudella olisi likasukat”, Ensimmäinen aloitti sillä pyyteettömällä
hartaudella, joka kertoi hänen pohtineen asiaa pitkään ja hartaasti. ”Eikä se
koskaan vaihtaisi niitä. Sitten koko maailmankaikkeus haisisi likasukilta.”
Toinen ei
välittänyt sellaisesta. Hänen omat sukkansa olivat märät ja hänellä oli kylmä
ihan lihaan ja luuhun asti. Näkökenttään naputti kaiken aikaa iso joukko
pisaroita, joiden ainoa elämäntehtävä näytti olla ihmisten joulumielen
pilaaminen. Sadistinen vesisade. ”Eikö tuo taivas voisi jo päättää haluaako se
sataa vai paistaa!? Minä olen kyllästynyt siihen, että se aina muuttaa mieltään
kun on jonkin aloittanut. Voisivat minun puolestani tehdä siellä Pariisissa
sopimuksen talvisten vesisateiden lakkauttamisesta.”
Ensimmäinen
ei sanonut siihen mitään. Hän oli sydänjuuriinsa asti loukkaantunut siitä,
ettei hänen pohdintojaan maailmankaikkeudesta ja sukista arvostettu ja koetti
uudestaan: ”Olen minä miettinyt yhtä toistakin asiaa.”
”Miettinyt?
Sinä? Älä naurata. Viimeksi sinä muistaakseni mietit, että kirjoja voisi olla
helpompi lukea, jos niitä pitäisi oikein päin.”
Ensimmäinen
aivan totta punastui, mikä toi Toiselle valtavasti hupia jopa kaiken sen märän
jutun keskellä. Veden, kuten hänen
pääkoppansa keksi kertoa.
”Minä
olen miettinyt elämää!”
”No vau.”
”Miksi
elämä on elämää, eikä vaikka kaurapuuro?”
Toinen
yritti olla näyttämältä niin tuskastuneelta kuin miksi hän itsensä tunsi.
”Miksi elämä olisi kaurapuuro?”
”Miksi se
ei olisi?”
”Miltä
elämä edes näyttäisi, jos se olisi kaurapuuro?”
”Kaurapuurolta
varmaan? Minua kiinnostaa enemmän miltä tuntuisi, jos ei olisi elämää vaan vain
kaurapuuro.”
”Jos
sinussa ei olisi elämää, olisit kuollut ja sitten et kyllä tuntisi yhtään
mitään.” Toinen keskittyi tömistelemään hetken paikoillaan, jos siten nyt olisi
lämpimämpi tai kuivempi. Ei ollut.
”En minä
olisi kuollut, kun minä olisin kaurapuuro.”
Ӏitisi
oli kaurapuuro…”
Ja ennen
kuin me jätämme Ensimmäisen ja Toisen ja huomisen taaksemme, meidän on hyvä
mainita, ettei Ensimmäinen ollut mikään tyhmä jätkä. Kaksituhatta vuotta hänen
kuolemansa jälkeen teoria elämän todellisesta luonteesta kaurapuurona saavutti
filosofien suuren suosion, ettäs sen sitten tiedätte. Mutta koska elämä on
liian lyhyt keskittyäksemme vain kuuntelemaan puheita elämän todellisesta
luonteesta (sillä mitä me sillä tiedolla tekisimmekään, kun kuolisimme pian sen
löydettyämme kuitenkin (tai enhän minä kuolisi, mutta te ja se taas on
sivupolku, johon on nyt turha takertua)) meidän on parasta siirtyä hiukan
toisaalle. Siirtykäämme niinkin mitäänsanomattomaan paikkaan kuin Tikkurilaan,
jossa Hernetiellä jossakin mitäänsanomattomassa rivitaloasunnossa istui Kolmas
mitäänsanomattomassa olohuoneessaan ja puhui mitäänsanomattoman rumalle
elämänkumppanilleen. Oli ylihuominen.
”Kuules
Jamppa”, hän sanoi. ”Minä olen vähän ajatellut. Olen ajatellut sinua ja minua
ja meidän yhteistä tulevaisuuttamme. Ei, älä sano mitään. Minä tiedän mitä sinä
ajattelet. Mutta minä luulen, että tämä oli nyt virallisesti tässä.
Minä
tiedän, minä tiedän. Minäkin rakastan sinua, voi kuinka sydämeni sykkiikään
siitä rakkaudesta, mutta minun vanhempani eivät hyväksy meitä. Kuulithan sinä
kuinka äiti puhui sinusta? Kuin jostakin seinäruususta, jolla ei ole omaa
mieltä. Minä tahtoisin niin olla sinun kanssasi, mutta minun täytyy kuitenkin
noudattaa heidän toivettaan, he olivat siitä niin kovin ehdottomia. Sillä
Jamppa, me voimme aina pysyä ystävinä. Me voimme perustaa vaikka salasuhteen ja
elää koko elämämme onnellisina! Eikö se olisikin jännittävää? Emme vain voi
mennä naimisiin vielä. Siitä tässä lähinnä on kyse.
Sinäkö
olet samaa mieltä? Ai… Et siis. Mutta ajattele nyt. Jos minä sanon äidille ja
isälle, etten ole enää yhdessä kanssasi, he hyväksyvät minutkin taas. Sen
jälkeen alan alustaa heitä sille ajatukselle, että sinäkin olet elävä ja
tunteva, vaikka oletkin hiukan erilainen ja lopulta he kyllä hyväksyvät meidät.
Jamppa, meidän yhteisestä tulevaisuudestamme tulee vielä loistava. Me
rakennamme maalle huvilan ja kaivamme sen pihalle uima-altaan. Ja syysaamuisin
me lähdemme lastemme kanssa retkelle, keräämme kaikkein suurimmat keltaiset
lehdet ja illalla lämmitämme saunan.
Minä näen sen jo, siitä tulee hienompi huominen, hienompi tulevaisuus
kuin kenenkään muun koskaan.”
Jamppa ei
vastannut. Se vain nökötti hyvin huonekasvimaisen mitäänsanomattomana
paikoillaan valkoisessa mitäänsanomattomassa ruukussaan. Mikäli sillä oli
jossain rumanvihreiden lehtiensä seassa aivot, se luultavasti kirosi sitä
kuinka olikin onnistunut päätymään juuri siihen mitäänsanomattoman arkiseen
ylihuomiseen ja juuri siihen olohuoneeseen.
Neljännen
ylihuomista seuraavassa päivässä ei ollut mitään arkista. Hän tiedosti aivan
ensimmäisenä hivuttautuessaan hereille joka paikan olevan kipeä. Sattui vähän
samalla tavalla kuin jos olisi juossut yöllä maratonin tehosekoittimessa
kiehuvassa rasvassa lasinsirujen päällä ilman kenkiä ja tullut heitetyksi sen
jälkeen kymmenisen kertaa maailman korkeimmasta tornista alas. Silmiä ei
kannattanut edes yrittää räpyttää, koska oli kuin joku olisi tunkenut ne
täyteen liitupurua, ne olivat kuivat ja kipeät ja valokin sattui. Joka paikkaan
sattui! Ja maailma oli ylipäätänsä vain niin kurja, ettei se voinut olla mikään
muu aika kuin lauantaiaamu hiukan raisumman perjantain jälkeen. Hän mietti,
miksi helvetissä oli mahtanut mennä nukkumaan istualteen ja yökkäsi sitten. Suussa maistui jokin mikä vaikutti
epäilyttävästi Helvetin esikartanon pilaantuneelta lehmänläjältä ja kompostilta
samaan aikaan. Eikä silmiä tehnyt mieli aukaista vieläkään. Hän yökkäsi
uudestaan, jos maku sillä lähtisi. Ei lähtenyt. Mitäköhän ihmettä sitä on taas tullut illalla juotua…? Ja kuinka pirun
paljon!? Neljäs huomasi inisevänsä ja lopetti sen saman tien.
Verkkokalvoille alkoi vähitellen muodostua jotakin kuvan tapaista… Sanoiko joku jotain!? Hän veti henkeä ja
koetti pyytää puhujaa ystävällisesti painumaan paikkaan, joka on hyvän maun
mukaisesti parasta sensuroida. Kurkusta ei kuulunut pihauksen pihausta, mutta
sen sijaan siihen sattui niin, että Neljäs saattoi vain toivoa, ettei se-jokin-illalla-juotu
ollut ollut mitään kovin syövyttävää. Piru.
Hän yski ja koetti kakoa kurkustaan jotakin ääntä ja silloin joku koski! Hän olisi ponnistanut ylös, jos
olisi omistanut sen verran lihasvoimaa. Mutta lihasvoimaa ei tuntunut olevan
paljoa ääntä enempää. Kuka koskee!? Mihin
koskee!? Toivottavasti se ei ollut syövyttävän lisäksi
kokovartalohalvaannuttavaa! Paniikkipaniikkipaniikkipaniikki. Ei paniikki.
Silmät auki. Suurin ponnistuksin hahmo edessä alkoi hahmottua.
(Ehehhehehee, katsokaa nyt kuinka hieno sanaleikki!)
Ja niin
sinä ylihuomisen jälkeisenä päivänä Kuolema puhutteli häntä.
Tai olisi
mielellään puhutellut, jos olisi saanut tyttärensä irti alahuulestaan. Sen
sijaan hän loi Neljänteen anteeksipyytäviä katseita ja veti huulelleen
kikattavan tyttärensä pois naamansa kimpusta. ”Hei vain.”
Neljäs
kakoi.
”Anteeksi.
Minulla oli isyysloma, niin tämä vähän… Viivästyi. Toivottavasti et ole kovin
jäykkänä?”
Neljäs
sai viimein vaikerrettua suustaan jotakin.
”Anteeksi
kuinka? Minä en nyt ymmärrä. Alish kiltti, ole paikoillasi hetki.”
Neljäs
veti syvän henkeä, kakoi ja ähisi vähän, antoi katseensa kiertää laajan
hämmentyneen ympyrän ja sai lopulta puristettua suustaan yhden kähisevän
lauseen: ”Minulla taisi olla raisu yö?”
”Itse
asiassa sinulla on ollut hyvin hiljainen kaksi viikkoa ilman yhtäkään raisua
yötä. Tiedän, minäkin järkytyin kun kuulin, etten saa viettää lomaa pidempään.
Minusta tämä on sukupuolten välistä syrjintää, vaimoni sai olla äitiyslomalla
ainakin puoli vuotta, mutta minun pitää tulla vaikka lapsi kainalossa
päästelemään teitä Limbosta pois! Typerät ihmiset, kuolisitte vähän harvemmin.”
Neljäs
olisi kurtistanut kulmiaan, jos se olisi sen hetkisessä tilanteessa ollut
kaikkien fysiikan lakien mukaan mahdollista. ”Minäkö olen siis kuollut?”
”Et ihan.
Tämä on Limbo, välitila.”
”Miksi se
on metro?”
”Metro?
Onko?” Kuolema käänteli päätään. ”Kappas, niinpäs onkin. Näihin kuolee niin
harvoin ketään, etten minä ihan muista.”
”Minä
olen kuollut?”
”Nimenomaan!
Eikö olekin mahtavaa?”
”EI!”
”Hah,
arvasin. Kukaan ei arvosta!”
”Miksi
minä olen kuollut? En minä muista kuolleeni!”
”Tuskin
sinä koskaan muistat sitkään kun nukahdit? Hmmm?” Kuolema väläytti leveän
luisen hymyn. ”Sinä olet Neljäs, katsos. Epäonnen luku, atlantiskompleksi,
kuolema koputtaa neljästi ja sitä rataa.” Kuolema koputti lattiaa neljästi ihan
vain näyttääkseen.
”Mitä
minulle nyt tapahtuu!?”
”Nooooooh,
Pietsu tuolla tutkii sitä isoa kirjaansa vähän niin kuin joulupukki. Tai
itseasiassa hän on- No, ei mennä siihen. Hän kuitenkin tutkii sitä ja sitten
hän heittää sinut Helvettiin tai Taivaaseen tai takaisin tänne. Suosittelen
pyrkimään Taivaaseen, tämä metro haisee.”
”Ai.”
Kuolema
katsoi hienoa uutta kelloaan (jonka hän oli saanut isyyslahjaksi Kronokselta)
ja nosti lapsen toiseen ja viikatteen toiseen käteensä. ”Päätepysäkki tulee
vastaan kolmen minuutin kuluttua, parasta kun valmistaudut. Hyvää matkaa!”
Ja niin
Kuolema poistui metrosta sinä ylihuomisen jälkeisenä päivänä jättäen Neljännen
pohtimaan yksikseen elämän suuria kysymyksiä, joihin ei oikeastaan edes ollut
vastauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti